Eilinen kolttapukua käsitellyt keskustelutilaisuus kiinnosti noin neljääkymmentä kaikenikäistä henkilöä. Mukana olivat mummot, äidit ja tyttäret, olipa muutama isä ja ukkikin lähtenyt mukaan.
Puheenvuoroja jakoi järjestäjien puolesta SAKKin rehtori Liisa Holmberg, joka muuten oli ainoa, jolla oli tilaisuudessa yllään saamenpuku.
Mainstemvuâraid jueʹjji rehtor Liisa Holmberg.
Aluksi puheenvuorot olivat varovaisen tunnustelevia, mutta kun vauhtiin päästiin, tulivat syvimmät tunnot esiin, jopa kyyneliksi saakka. Kuitenkin keskustelu käytiin hyvässä hengessä ja puolin jos toisinkin löytyi ymmärrystä ja sovittelunhalua.
Kiihkeimmät puheenvuorot koskivat huivin käyttöä vaimonpäähineen kanssa. Mummot ja äidit kertoivat vaimonpäähineen käytön kampaukseen ja huiviin kuuluvista tiukoista säännöistä. Heiltä löytyi kuitenkin ymmärrystä nuorille, joiden mielestä nykyajan kiihkeä ja hikinen rytmi tekee huivin käytön todella tukalaksi: ”Näin oli ennen, mutta emme vastusta, pitäkää kuten haluatte!”
Noorõõttmõõžžâst leʹjje mieʹldd ääkk, jieʹnn da niõđ mainstemen sääʹmpihttsi pirr.
“Ko muʹst reʹppiǩ lij vueiʹvest, mon jiõm vueiʹt kuullâd ni mâiʹd, jiõm ni ââʹnned kulstõõǥǥid,” cieʹlǩi radiatuåimmteei Merja.
Myös itse puku monine variaatioineen herätti vilkasta mielipiteiden vaihtoa. Kaikki olivat kuitenkin loppujen lopuksi sitä mieltä, ettei puvun materiaali tai mallikaan ole se tärkein, vaan se että puku sopii kantajalleen ja on kauniisti tehty.
Sääʹmpihttsi pirr
Jåhtta leʹjje nuʹtt nelljlo ooumžed noorõõttâm, što mainsteʹče sääʹmpihttsi pirr. Mieʹldd leʹjje ääkk, jieʹnn da niõđ, muäʹdd eččed da äjjad še leʹjje puättam mieʹldd.
Saaǥǥtuõʹllʼjeejen leäi Sääʹmvuuʹd škoouʹlʼjemkõskkõõzz rehtor Liisa Holmberg. Pâi son leäi teâvõõttâm sääʹmpihttsivuiʹm.
Vuõššân mainsteš siõmmna vaareeʹl, leâša ko oummu loŋŋneškuõʹtte, kõnnjâl še iʹtte ko sij mainste väimmsteez. Mainstumuš šõõddi suåvast kueiʹmm kueiʹmeez fiʹttjeeʹl da sååʹvšeeʹl.
Samai kõrr mainstumuš šõõddi reeʹppiǩ âânnmõõžžâst šaamšǩin. Ääkk da jieʹnn aštõʹlle, što mõõn tärkka tuuʹl leäi mieʹrruum, što mäʹhtt vuõpt õʹlǧǧe piijjâd dno. Sij kuuitâǥ fiʹttje nuõrbid, kook sarnnu, što ânnʼjõž ääiʹj reʹppiǩ lij čuuʹt paakkâs ââʹnned: ”Tuuʹl lij leämmaž nääiʹt, leâša jeäʹp piij vuâstta, tueʹjjeet jiiʹjjednalla!”
Jiânnai mainsteš neezzan pihttsin da tõõi määŋgnallšemvuõđâst še. Looppâst puk leʹjje tõn miõlâst, što ij pihttsi aaunâs ij-a mall leäkku čuuʹt vääžnai. Pâi tõt lij vääžnai, što pihttâz lie moččânji tuejjuum da lie šiõttâl.
